Halusin sulkea silmäni, keinua ja tanssia varpaillani. Halusin elää hetkessä ja unohtaa ihmisen keksimän ajan ja velvoitteet. Halusin unohtaa maailman ongelmat, muut ihmiset ja olla siinä ainiaan. Siinä, keskellä betonista ja ummehtunutta kellarikerroksen luokan lattiaa tuijottaen mustaa mikrofonia edessäni.
Takanani basso kuvioi ja rummut tummelmoivat, edessäni piano lauloi säveliä taivaan siepattavaksi ja minä haukoin henkeäni. Kauneus on kenties katoavaista ja toivo haihtuvaa, mutta tuolla hetkellä kylmässä musiikinluokassa tunsin unelmien olevan tavoittelemisen arvoisia ja maailmani mullistuvan päälaelleen. Lauloin sanoja, puhuin kirjaimin, suoraan sielustani.
Off in the night,
while you live it up,
I'm off to sleep.
Waging wars,
to shake the poet,
and the beat.
I hope it's gonna make you notice.
I hope it's gonna make you notice.
Someone like me.
~♥~
28. maaliskuuta 2011
26. maaliskuuta 2011
Mietteitä maailman joka kolkkaan
Pimeää. Yhtäkkiä, kaikkialla on pimeää. Koko Suomi pimeni, Helsinki, Turku ja Joensuu. Ei ainuttakaan valoa talven ihmemaassa ja lumipyryn keskellä. Ihmiset löytävät toisensa uudestaan pimeissä portaikoissa, havaitsevat maailmalle tekemämme tuhon ja pienten tekojen merkityksen.
Toivon niin, kun istun tässä hämärässä viimeisiä minuutteja vain tietokoneen valon valaisemana. Musiikki on hiljainen, tavallaan todella kaukainen. Tunnen oloni irtaantuneeksi maallisuudesta ja ulkona valvovasta maailmasta. Ei ole todellista katsella näyttöä ja unelmoida.
Hymyilen, vaikkei minulla ole aihetta hymyillä. Mietin ihmisiä, joita en tavallisesti mieti. Unelmoin elämästä lähellä ja kaukana, elämistä paremmassa maailmassa. On klisee, ja suorastaan poliittista puhua maailmanrauhasta, paremmasta paikasta ja elämisen laadusta. On silti kuitenkin merkityksellistä nähdä yhteys kaikkien maailman ihmisten välillä.
Minä olen ikuinen romantikko. Minusta kaikki on yhtä, jaettavaa rakkautta. Jumalia on jokaiselle maailmankolkalle, kieliä sormille ja mahdollisuuksia joka sadepisaralle. Ne eivät kuitenkaan saa ajaa meitä pois toistemme luota. Meidän tulee yrittää rajoja, ennakkoluuloja ja vaikeita termejä rakkauden nimessä. Sillon, kerran, maapallo on yhtä.
Kutsukaa minua liberaaliksi, idealistiksi tai haahuilijaksi, mutta minulle tämä on totuus.
Toivon niin, kun istun tässä hämärässä viimeisiä minuutteja vain tietokoneen valon valaisemana. Musiikki on hiljainen, tavallaan todella kaukainen. Tunnen oloni irtaantuneeksi maallisuudesta ja ulkona valvovasta maailmasta. Ei ole todellista katsella näyttöä ja unelmoida.
Hymyilen, vaikkei minulla ole aihetta hymyillä. Mietin ihmisiä, joita en tavallisesti mieti. Unelmoin elämästä lähellä ja kaukana, elämistä paremmassa maailmassa. On klisee, ja suorastaan poliittista puhua maailmanrauhasta, paremmasta paikasta ja elämisen laadusta. On silti kuitenkin merkityksellistä nähdä yhteys kaikkien maailman ihmisten välillä.
Minä olen ikuinen romantikko. Minusta kaikki on yhtä, jaettavaa rakkautta. Jumalia on jokaiselle maailmankolkalle, kieliä sormille ja mahdollisuuksia joka sadepisaralle. Ne eivät kuitenkaan saa ajaa meitä pois toistemme luota. Meidän tulee yrittää rajoja, ennakkoluuloja ja vaikeita termejä rakkauden nimessä. Sillon, kerran, maapallo on yhtä.
Kutsukaa minua liberaaliksi, idealistiksi tai haahuilijaksi, mutta minulle tämä on totuus.
24. maaliskuuta 2011
Valveunta
Hän laski äänettömästi kirjan kannen alas, sulki vihkonsa ja työnsi yhdellä heilahduksella molemmat tumman reppunsa uumeniin. Kynä vieri uhkaavasti kohti pulpetin reunaa, mutta hän otti sen kiinni kitaransoitossa harjaantuneella keveällä kämmenenliikkeellä. Noustessaan ylös pulpetin äärestä hän tarttui pikaisesti siniseen, luultavasti itsetehtyyn penaaliinsa. Hänen verkkaiset liikkeensä tuntuivat minusta kestävän aivan liian kauan. Kahdenkymmenen senttimetrin vetoketjun avaamiseen kului päivä, penaaliin katsomiseen toinen ja tuon oudon tulkitsemattoman ilmeen muodostamisen kolmas.
Siinä hän seisoi, tuon hetken ajan, oranssi lyijykynä ja jo harmaantunut pyyhekumi kädessään tuijottaen epäuskoisena, jännittyneenä, mutta arvoituksellisena käsissään lepäävää aarretta. Pieni, taiteltu ja hieman ryppyinen ruutupaperi lepäsi hänen sormenpäillään, ja hetken ajan ulkopuolinen henkilö olisi voinut luulla, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista ennen.
En tiedä, oliko hän nähnyt tytön hänelle jättämää kryptistä ja salaperäisestä viestiä tässä tai entisessä elämässään. Enkä tiedä, mitä hän tarkalleen ottaen ajatteli tuosta vienosta eleestä hänen miehisyyttään kohtaan. Vain sen tiedän, kuinka hän onnistui yhdessä silmänräpäyksessä katsahtamaan minuun, luokan ovensuussa viekkaasti hymyilevään vierustoveriinsa, ja pieni hymynkare olisi aistittavissa hänen kasvoillaan.
Siinä hän seisoi, tuon hetken ajan, oranssi lyijykynä ja jo harmaantunut pyyhekumi kädessään tuijottaen epäuskoisena, jännittyneenä, mutta arvoituksellisena käsissään lepäävää aarretta. Pieni, taiteltu ja hieman ryppyinen ruutupaperi lepäsi hänen sormenpäillään, ja hetken ajan ulkopuolinen henkilö olisi voinut luulla, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista ennen.
En tiedä, oliko hän nähnyt tytön hänelle jättämää kryptistä ja salaperäisestä viestiä tässä tai entisessä elämässään. Enkä tiedä, mitä hän tarkalleen ottaen ajatteli tuosta vienosta eleestä hänen miehisyyttään kohtaan. Vain sen tiedän, kuinka hän onnistui yhdessä silmänräpäyksessä katsahtamaan minuun, luokan ovensuussa viekkaasti hymyilevään vierustoveriinsa, ja pieni hymynkare olisi aistittavissa hänen kasvoillaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)